| nimi | Mehtälän Juno | rekisterinumero | VH11-018-1505 |
| rotu | suomenhevonen | sukupuoli | tamma |
| syntymäaika | 06.11.2011 | ikääntyminen | 2-vuotias (4v 03.06.2012) |
| väri & merkit | tummanrautias & lsi | säkäkorkeus | 152cm |
| omistaja | Annika N. VRL-10352 | kasvattaja | rukkanen (VRL-00583), Mehtälä |
| painotuslaji | yleispainotteinen | koulutustaso | VaB, 110cm, noviisi valjakko |
|
25.01.2012 Suomenhevosvarsa-arvostelu: rakenne 8,6, suku 10, käytöskoe 7,4 + 8 = 34 SV-I |
05.11.2011 s(p)h rotunäyttelyssä III-palkinto (tuom. Shonna.) 05.12.2011 s(p)h rotunäyttelyssä II-palkinto (tuom. Niina)
29.06.2011 NJ (kutsu) Nuoret orivarsat, LKV2, KUMA |
Perfektionistin etsiessä itselleen hevosta, saattaa tuntua, ettei sopivaa löydy koskaan. Etsin nimittäin itselleni tulevaisuuden kilparatsua, kiiltäväkarvaista kaviokasta. Ja jokaisen päässä elää mielikuva isosta, mustasta trakehnerorista, eikö niin? Nyt oli kuitenkin kyseessä minun tulevaisuuden ykkösheppa. Sellainen josta minä tykkäisin nyt ja aina. Ja töks! Siinä oli myynti-ilmoitus nuoresta, parivuotiaasta suokkilapsesta. Tunsin kasvattajan hyvin, nainen oli myynyt minulle ennenkin yhden kasvateistaan. Juno oli samasta emästä ja nimi sointui niin kauniisti, että pakkohan se oli siinä sitten ottaa yhteyttä ja lähteä Suomenmaalle. Kun lento oli varattu, ykkösluokassa tottakai, olin niin innoissani kuin olla ja voi. Ja katastrofi oli todellakin lähellä, kun muille matkustajille oli ihan pakko sanoa että 'saisin kohta maailman parhaan hevosen ja te jäätte kakkosiksi'. Sen siitä sitten saa, kun ei osaa pitää suutaan kiinni. Oudoksuvia katseita, tympääntyneitä huokauksia.. Joo, eihän legginseihin, converseihin ja tunikaan varustautunut nainen näyttänyt ehkä miltään pesunkestävältä hevostytöltä, mutta kun Puman kalliista laukusta pilkistää ratsarit ja tallitakki, niin siinä saavat epäilykset kyytiä. 'älkää siinä toljottako' tokaisin hevospaljastukseni jälkeen ja sain vieläkin osakseni niitä oudoksuvia katseita ja vihaista mutinaa. Sellaista se on, kun on perfektionisti ja haluaa kaikille asiasta mainita...
Saapuessani outoa kieltä puhuvaan Suomeen, oli rukkanen jo vastassa. Keskustelimme englanniksi, ja minä täydellistä englantia täydellisesti lausuen puhuva, ja hiukan 'suomimaista' englantia puhuva rukkanen saatiin kuitenkin ihan kivat jutut aikaseks, ja päätettiin sitte lentokentältä lähtee kattomaan sitä ponskia. Automatka pitkällä, kuoppaisella tiellä ei juurikaan ollut mun mieleen, mutta kestihän sen, kun tiesi, mikä perillä toivon mukaan odotti. Musiikin soidessa - täysillä - katselin ohikiitäviä maisemia, lumista peltoa, jossa näkyi kavionjälkiä, merkkejä kunnon irtiotosta. 'Joo..Kävin Pirellan kanssa vähän loikkimas tuol' rukkanen tokaisi keskeyttäen ajatukset. Maisema näytti jälkiä lukuunottamatta rauhalliselta. 'Ihan kivan näköstä, on varmaan rauhallistaki?' mumisin kerran ääneen. Myöntävä vastaus, ja nainen kertoi, kuinka tyytyväinen hän oli tallinsa ympäristöön. Alku vaikutti lupaavalta, ja perille päästessämme näky oli aivan uskomaton. Muutama hevonen seisoi tarhoissa syömässä - hmm.. ehkä aamuruokiaan - ja pihatossa oli pukkilaukkakisat oripoikien kesken menossa. Tallin sisältä kuului epämääräistä kolinaa, ja näky näytti kovin kodikkaalta. 'Tule?' kuului takaani, ja seurasin naista, josta oli kehkeytymässä hyvä ystäväni, tarhoille. 'Tuo.' Se oli yksinkertainen sana, joka naulitsi minut paikoilleni. Pieni, tummanrautias läsipää lumikuorrutteella. Sen isot, eloisat silmät, paksu otsatukka ja ketteryys naulitsivat jopa mut hetkeksi paikoilleni ja mietin et mitä mä olin taas tekemässä. Ja kun se tuli, hönkäisi mun naamalle ja painoi päänsä syliini tiesin et se ois mun. Mun pikku Juno.
Matka kotiin, Englantiin alkoi jotakuinkin ongelmallisesti kun tamma ei suostunut astumaan jalallaankaan traileriin. Sitä nykyä entinen omistaja, rukkanen, kertoi tamman menneen aina ennen kiltisti. Mut nyt mun nykyinen otus ei suostunu meneen traikkuun. Mikä ihme sitä riivasi?! Surulliset huudot, silmien sammuminen vaikuttivat jotenkin todella masentavilta. Miks se ei mun mukaan halunnut lähteä? Siihen tuli vastaus pian, kun sen emä, Aikahali vaikeroi suhteellisen tuskallisen oloisesti tarhassaan. 'Ne ei oo ollu paljoo erossa..' rukkanen kommentoi, mutta tottahan mikään otus ei voinut vastustaa porkkanoita ja leipäpaloja, joilla sen autoon houkuttelimme. Täysin ilman suurempia turvavarusteita lähdettiin, sitä samaa kuoppaista hiekkatietä, jota olimme tallille tulleetkin. Rukkanen lähti vielä mukaan hyvästelemään ensimmäisen kasvattinsa ja tottakai auttamaan mua saamaan tamma lentokoneeseen. Matkaa säesti Junon hiljainen vaikerrus, ja mun ja rukkasen juttelu, muuten vaikutti olevan hiljaista. Kun trailerin pyörät kaarsivat moottoritielle ja painettiin kaasua ehtiäksemme lennolle. Loppumatka menikin hiljaisuuden vallitessa, sain vain yhden ainoan puhelun. Junolle tallipaikkaa tarjonneelta Rebeccalta, Englannista. 'Ootteks te koska tulossa?' kuului heti aluks puhelimen toisest päästä. 'Just lentokentälle menossa, ollaan viel ennen iltaa siel päi' vastasin, ja samaan hengenvetoon jatkoin; 'onhan mun diivalle jo varattu hieno karsina?'. 'Joo joo tottakai, ja saat sitä vaik maneesiin mennä talutteleen jos jaksat. Ja ainii, onhan tääl sulleki paikka varattun' hekotteli nainen kovaan ääneen. Taustalta kuului vihaista kiroamista, ja laukan hiukan epätäydellinen rytmi. Mihin mä olinkaan itseni sotkenut, laittaa nyt suokki Englantiin asumaan...?
Kun viimein saatiin poni lentokoneeseen, ja pitkä lento oli edessäpäin, olin ihan hermona. En tiiä miks, ehkä koska halusin mun nykyiselle hevoselle vain parasta. Se nainen on hullu, mietin viitaten ilmauksella Bohelian omistajaan, Rebeccaan. Melko diivamaisen oloinenha se oli, pakko myöntää mut kuitenki se tarjos mun ehkä mitättömälle suokille tallipaikkaa ja se oli siinä. Se kolahti. Kun lento oli lopuillaan, suoristin itseni ja valmistauduin tuon naisen tapaamiseen, odotin sitä miltei kauhulla. Ja kun se sitten tuli sinne lentokentälle hakemaan mua ja Junoa, oli näky hiukan toisenlainen kuin olin odottanut. Siltikin sillä oli kalleimmat mahdolliset ratsastushousut jalassa, kallis tallitakki, kengät ja kaikki muut kivat. Kun taas mulla vaan ne samat rähjäset housut, kyynärpäästä rikki oleva tallitakki ja ne samat punaiset converset, jotka oli yllättävän puhtaina pysyny. Eroa oli, mut kun nainen soi mulle, ja mun tulevalle huippuotukselle lämpimän hymyn, tiesin, että olimme lunastaneet paikkamme Bohelian porukassa ja matka kohti tallia saattoi alkaa.
Olihan se automatka melkonen juttu. Juno oli sitä mieltä, ettei se uuestaan traileriin suostuis meneen ja suurinpiirtein saatiin sitä työntää takapuolesta, ennen kuin suostui tepastelemaan hitaasti, askel kerrallaan. Porkkanoiden voima oli kuitenkin sen verra vastustamaton, et pakkohan tamman oli jossai vaiheessa luovuttaa. Matka oli raskas, niin mun kuin mun neiti täydellisenkin osalta, sillä koko päivän rumba alkoi viimeinkin olla takanapäin, ja saatiin hengähtää, ehkä hetki, saavuttuamme tallipihaan. Viimeinkin saatiin Junonkin silmiin eloa, kun se näki pitkästä aikaa muita hevosia, vaikkakin ne näyttivät paljon hienommilta kun mun pitkäkinttuinen Juno. Siltiki, tää tamma oli mun ja ne tarhassa olevat hevoset Rebeccan. Mun Juno, joka laski päänsä mun syliin, anto pusun poskelle ja ravas mun vieressä kun mä vein sitä talliin ekaa kertaa. Ja hirvee jarrutus heti sisällä, sillä sisäpuoli todellakin oli todellista luksusta. Jokaisen karsinan päällä oli lamppu, ovet oli tehty samalla tavalla kuin satuihin kuvitellaan ja siihen kun lisää pari puokkia, jotka kurkistelivat kaltereiden välistä, tuntui kuin olisi todellakin astunut satuun. Ja Juno oli sadussa mun kanssa. 'Joo se ois sit toi karsina tuol' Rebecca sanoi osoittaen sormellaan neljän karsinan sarjan viimeistä, seinän vieressä olevaa karsinaa. 'Jeps, vaikuttaa hyvältä' tokaisin, sillä olin edelleen suu auki, silmät selällään ja Juno täydellisenä peilikuvana vieressäni. Jotenki se vaan tuntui unelta.
'Joo se ois sit sillai, et täs ois tää ruokintaohje ja täs tää liikuntapäiväkirja, kisakalenteri ja tarhaus- ja loimitusjutut' tokaisin antaessani Rebeccalle ison kansion, kannessa tottakai liimattuna Junon kuva. Olin harvinaisen tyytyväinen talliin ja sen henkilökuntaan ja muutkin hevoset vaikuttivat oikein kivoilta. Eka päivä tallilla oli vasta alussa, ja senkin tamma sais viettää ilman häiriötekijöitä, tarhassa nuokkumassa. Rebecca puolestaan näytti hiukan oudoksuvan mun tapaa käsitellä uusia hevosia, se oli kuulemma ite tehny omiensa kans kaikkee heti ekana päivänä. Kumminki, mä sain tehä mun Junon kanssa omia juttuja, samal ku se treenas niitä sen huippuotuksia, seuraavia kisoja varten. Mä en tajunnu, et miten joku voi tehä niin kovasti töitä hevosten kans, ku mulla oli vaan Juno, täällä Englannissa. Kun koulutus saatiin käyntiin, oli Juno kovin innokas oppimaan. Innokas tekemään myös kaikkea ei toivottua. Se oli kuitenkin yritteliäs, ja jaksoi mun kiroamisia, tunteenpurkauksia ja sit se palkittiin, todellakin palkittiin ja hyvin.
© SONJU 2011 • HEVOSEN KUVAT PS.
TÄMÄ ON VIRTUAALIHEVONEN • THIS IS A SIM-GAME HORSE