Tilan historiikki
Wilhelm Nooanpoika Myllykuja (1854-1921) oli rikkaan perheen ainoa poika. Hänen isänsä Nooa oli kerryttänyt huomattavan omaisuuden kauppiaana, joka liikutti tavaraa Ruotsista Suomeen ja Suomesta Venäjälle. Hänen isälleen ja äidilleen Ingridille siunautui kuitenkin siihen aikaan harmiksi viisi tytärtä. Kuudes lapsi, Wilhelm, syntyikin vanhemmalle avioparille kuin taivaan lahjana. Näin Nooa sekä Ingrid saivat kunnon perillisen, joskin vanhemmat menehtyivät ennen pojan täysi-ikäistymistä. Wilhemiä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, ja poika oli toki erityisasemassa.
Ensin vanhemmista kuoli äiti isorokkoon, vuonna 1864. Niinpä pojalla ei ollut äitiä montaakaan vuotta.
Wilhemin isä kuoli myöhemmin punatautiin, vuonna 1874. Wilhelm yritti parhaansa mukaan pyörittää kauppabisnestä,
mutta totesi ensimmäisen vuoden jälkeen tekevänsä enemmän tappiota, sillä ei tiennyt kaupankäynnistä käytännössä
mitään. Wilhelm päätti muuttaa pois kaupungista ja ryhtyä viljelijäksi: viljelijän oli helppo oppia työnsä,
ja piiat sekä rengit oman silmän alla olivat luotettavampia kuin kierot kauppamiehet.
Niinpä Wilhem osti vuonna 1875 tilan, joka tunnetaan vielä nykyäänkin Myllykujan tilana. Wilhelm ei säästellyt rakennuksissa, vaan hän rakennutti ajan hengen mukaan jykevät hirsirakennukset. Alkuperäisiä rakennuksia oli kuusi: nykyäänkin olemassa olevat mylly sekä talli, palvelusväen aitta, navetta, siilo, sekä upea asuinrakennus.
Tilan toiminta lähti hienosti käyntiin. Wilhelm oli toden totta parempi viljelijä kuin kaupankävijä, ja muutamassa vuodessa tila oli paisunut alueen suurimmaksi. Pelloilla oli ruista, vehnää, kauraa, ohraa sekä juureksia. Lisäksi tienestiä hankittiin myös tukeista sekä marjoista.
Peltotöihin tarvittiin tietenkin ajan hengen mukaan hevosia. Elintason noustessa Wilhelmin itsensä tarvitsi enää harvoin keskittyä peltotöihin. Muutaman vuoden ajan Wilhelm keskittyikin paljolti hevosten kouluttamiseen, jolloin hän myös koulutti hevosia vanhan tallimestarin opeissa ratsuiksi. Ratsuista tuli kova sivubisnes, sillä ratsuhevosia ostettiin aina Ruotsiin asti. Hyvästä hevosesta maksettiin parhaimmillaan yli tuhat markkaa, mikä oli työläiselle jo kohtuullinen palkka vuodessa.
Wilhelm oli läänin kuuluisin hevosenkasvattaja vuonna 1890-luvulla. Ratsut olivat kuuluisia kuuliaisesta luonteestaan, sekä siitä, että ne eivät olleet aivan perinteisiä suomenhevosia. Wilhelm nimittäin toi Ruotsista ratsurotuisia hevosia, mitkä olivat sen ajan Suomessa varsin eksoottisia. Hevosia haluttiin niin ratsuiksi kuin kärryjenkin eteen. Peltotöissä saivat uurtaa suomenhevoset, ja ratsutilatoiminta erkani viljelytilasta entisestään.
Wilhelm löysi vuonna 1881 vaimonsa, Eleonora Erkintyttären (1863-1928). Pariskunta avioitui pian, ja ei aikaakaan kun avioparilla oli lapsikatras ympärillään. Wilhelm ja Eleonora saivat yhteensä kaksitoista lasta, kahdeksan poikaa sekä neljä tyttöä.
Pojista vanhin, vuonna 1883 syntynyt Wiljam Wilhelminpoika (1883-1931) jatkoi tilanpitäjänä isänsä sekä äitinsä käytyä
vanhoiksi. Vanhemmat jäivät tilalle syytinkiläisiksi, ja heille rakennettiin hirsimökki tilan läheisyyteen vuonna
1910. Wiljam jatkoi tilan perinnettä hienosti, joskin tilan hohdokas maine ratsuineen ei enää kantautunut
Ruotsiin asti.
Wiljam avioitui vuonna 1902 Matilda Helinin (1884-1848) kanssa. Wiljam ja Matilda saivat myös onnea lasten kanssa:
pariskunnalle siunautui kahdeksan tytärtä ja kolme poikaa. Jälleen kerran pojista vanhin, Oiva (1904-1940) jatkoi
sukutilaa.
Oiva otti vaimokseen vuonna 1922 Helena Skogbergin (1903-1955). Tälle pariskunnalle tuli vain kolme lasta, kaksi poikaa ja yksi tyttö.
Talvisota olikin tilalle kohtalokas. Tila miltei tyhjeni hevosista. Tilan neljästätoista hevosesta sodalta säästyivät vain kaksi suomenhevosta, Wiima sekä Rusko. Vanhempi pojista, sekä itse isäntä Oiva kaatuivat sodassa. Tilan leski Helena Myllykuja, nuorempi poika Osvald (1928-1993) sekä tyttö Milda jäivät pyörittämään tilaa, hieman vähentyneen palvelusväen turvin. Tilan toiminta kutistui, osa pelloista metsittyi, mutta perhe eleli edelleen suhteellisen mukavaa elämää sotien jälkeenkin.
Osvald jatkoi tilan perinnettä. Vaimokseen mies otti vuonna 1949 Eliisa Leskelän (1929-2004). Sodan jälkeisinä vuosina lapsia tehtiin jälleen suuri määrä: lapsia pariskunnalle tuli kahdeksan poikaa ja kuusi tyttöä.
Vuonna 1977 tilalla tapahtui jotain onnetonta. Tilalla tapahtui tulipalo juhannuksen tienoilla. Vanha siilo, hirsinen päärakennus, aitta sekä navetta paloivat. Osvald sekä Eliisa muuttivat hieman onnettomina kaupunkiin. Jäljelle jääneet eläimet myytiin naapuritiloille, ja peltoja laitettiin vuokralle.
Tila, tai siis jäljelle jääneet mylly sekä talli olivat autiona seuraavat vuosikymmenet. Vuonna 2004 yksin asuva Eliisa kuoli sydänkohtaukseen. Myllykujan omaisuus oli perillisiä vailla. Vanha pariskunta oli elämänsä aikana kerännyt mukavan summan elantoa, tilan vuokra kun juoksi vuosia, perhe eli säästeliäästi, ja Osvald työskenteli kaupungissa.
Perintöä oli metsää sekä peltomaata myös itse tilan lisäksi, sekä suuri summa rahaa. Rintaperillisiä oli jäljellä vain kolme kappaletta: tyttäret Liisa ja Oili, sekä poika Olli. Lapsenlapsista vanhin, Miranda oli hyvin läheinen isovanhempiensa kanssa, ja häntä muistettiinkin testamentissa. Perintö jaettiin ilman sen suurempia riitoja, sillä Mirandan isä Olli oli kovin suopea tyttärensä kiinnostusta sukutilaa kohtaan, ja Oili sekä Liisa olivat kaupunki-ihmisiä, joita kiinnosti eniten raha. Reilu parikymppinen Miranda otti pankista lainaa, osti Liisalta sekä Oililta jäljellejäävän osuuden tilasta, sekä teetti tilalle hiljalleen remonttia. Metsää hieman myymällä ja hakkuita teettämällä Miranda rahoitti tallille kentän ja paljon muuta, sekä itselleen pienen asuinrakennuksen.
Vuodesta 2014 eteenpäin
Miranda aloitti Myllykujassa ratsastuskoulutoiminnan, ja palkkasi itselleen henkilökuntaa remontoidulle tallilleen: tallimestariksi tuli Venn, tallityöntekijöiksi Teemu ja Heli sekä ratsastuksenopettajaksi Henna. Valmentajaksi palkattiin kuuluista Ulrika Westerberg. Tallin toiminta pyöri mukavasti, ja hoitajiakin tuli tilalle sopivasti.
Alkuvuodesta 2015 Mirandan piti kuitenkin vetäytyä lomailemaan tallinpidosta terveyssyistä; nainen käy yhä tallilla ja asuu tallin naapurissa, mutta omistajuus siirtyi entiselle tallimestari Vennille ja toista omistajaa alettiin etsiä. Myös yksityistoimintaa alettiin suunnittelemaan tallin laajennuksen myötä.